Suunnittele matka Intiaan loppuvuodeksi

Neljäs kansainvälinen rationalistikonferenssi

26-29 joulukuuta New Delhissä, Intiassa

Lisätietoja ja ilmoittautumiset
Conference@rationalistinternational.net

Sekulaarinen humanistijohtaja Vern Bullough menehtyiern

Vern Bullough

Vern Bullough, kirjailija, sekulaarinen humanistijohtaja, Rationalist Internationalin kunniajäsen ja entinen IHEU:n puheenjohtaja menehtyi kesäkuun 21. päivänä.

Vern oli Buffalossa sijaitsevan New Yorkin valtionyliopiston (SUNY) ansioitunut emeritusprofessori, Kalifornian valtionyliopiston merkittävä professori, the Society for the Scientific Study of Sex järjestön entinen puheenjohtaja, SUNY:n entinen luonnon- ja yhteiskuntatiedeiden dekaani sekä the American Association for the History of Nursing –järjestön perustajajäsen.

Hänen pitkäaikainen kollegansa Paul Kurtz kirjoittaa: Vern palveli Center for Inquiry –järjestön johtokunnassa aivan alusta lähtien ja oli henkilökohtaisesti sitoutunut sen tavoitteisiin. Hän oli mukana keskuksen tutkimusmatkailijakerhon risteilyllä Alaskaan kesäkuun alussa. Hän luki laivassa tutkielman ja onnistui tekemaan siitä muistiinpanoja, jotka tullaan julkaisemaan myöhemmin Free Inquiry -lehdessä.

Häntä tullaan kipeästi kaipaamaan yhtenä Pohjois-Amerikan ja koko maailman johtavana sekulaarisena humanistina ja itsemääräämisoikeuden, suvaitsevaisuuden ja itsekunnioituksen liberaalina äänitorvena.

Häntä jää kaipaamaan vaimo Gwen Brewer (Californian yliopiston Emeritus professori) ja neljä lasta.

Käännös: Asta Leppänen

Miksi olen skeptikko uskonnollisten väittämien suhteen

Paul Kurtz

Uskonnottomat ovat väitelleet oikeasta tavasta kuvata näkemystään. Eräät luonnontieteilijät ja filosofit — etenkin Richard Dawkins ja Daniel C. Dennett — ovat viime aikoina suosineet termin ”välkky” (’bright’) käyttöä. Sen puoltajien mielestä tämä on nokkela ajatus, toivoen, että välkky poistaisi ne negatiiviset sivumerkitykset, joita toiset termit, kuten ateismi, ovat synnyttäneet menneisyydessä. Monien mielestä tämä on houkutteleva etu. Välkky-termin kriitikot ovat huomauttaneet, että meidän on ylimielistä väittää, että olemme välkkyjä, siis älykkäitä, antaen ymmärtää, että ne, joiden kanssa olemme eri mieltä, ovat typeriä tai tyhmiä. On ilmeistä, että monien mielestä termi ateismi on luotaantyöntävä ja he kokevat sen liian negatiiviseksi tai dogmaattiseksi. Toiset saattavat vältellä tilannetta suositulla termillä ”agnostismi”, joka antaa ymmärtää, että he ovat yksinkertaisesti epävarmoja jumala-kysymyksestä — vaikka tämä voi yksinkertaisesti antaa heille mahdollisuuden turvautua ”uskoon” tai ”fideismiin” taitavana väistöliikkeenä.

Haluankin tuoda keskusteluun vielä yhden termin, joka on sopivampi kuvaus uskonnottomasta. Voimme yksinkertaisesti sanoa ”Olen skeptikko.” Tämä on klassinen filosofinen lähtökohta, mutta mielestäni se on yhä tänäänkin pätevä, koska monet ihmiset ovat hyvin skeptisiä uskonnollisten väittämien suhteen.

Skeptististä ajattelua sovelletaan tieteissä laajalti. Skeptikot epäilevät teorioita ja hypoteesejä, elleivät he kykene varmentamaan niitä riittävän todistusaineiston pohjalta. Sama pätee uskonnon skeptisiin tarkastelijoihin. Uskonnon suhteen skeptinen henkilö ei ole dogmaattinen eikä hän hylkää uskonnollisia väitteitä a priori, suoralta kädeltä; hän ei vain kykene hyväksymään Jumala-väitettä, jos riittävät todisteet eivät tue sitä.

Todistustaakka on teisteillä, joiden on esitettävä sitovat perusteet ja todisteet ennenkuin tämä väite hyväksytään. Usko itsessään tuskin on riittävä, sillä uskot ovat ristiriidassa keskenään — ja joka tapauksessa vetoaminen uskoon uskonnon perustelemiseksi on epärationaalista perustuessaan teennäiseen väitteeseen ”tahdosta uskoa.” Jos olisi hyväksyttävää perustella täten, jokaisella olisi yhtäläinen peruste uskoa mitä vain sattuu haluamaan.

Niinpä skeptikko vaatii todisteita ja perusteluja olettamukselle tai uskolle ennen kuin hyväksyy sen. Skeptiset tarkastelijat ovat aina valmiita muuttamaan käsityksiään uuden todistusaineiston tai argumenttien valossa. He eivät hyväksy vetoamista auktoriteettiin tai uskoon, tapoihin tai perinteisiin, intuitioon tai mystiikkaan, raportteihin ihmeistä tai varmentamattomista ilmestyksistä. Skeptiset tarkastelijat pidättäytyvät ottamasta kantaa kysymyksiin, joista ei ole riittävää todistusaineistoa. Tässä mielessä skeptikot ovat aidosti agnostisia, koska he katsovat kysymyksen olevan avoin, vaikkakin he ”ei-uskovat” teistien ajattelutapaehdotuksiin, joihin heidän mielestään ei ole tarpeeksi todisteita ja joiden perusteet eivät ole päteviä. Näin ollen, heidän mielestään minkään jumalan olemassaolo on hyvin epätodennäköistä.

Tässä merkityksessä sketikko on ei-teisti tai ateisti. Parempi tapa kuvata tätä näkemystä on mielestäni sanoa, että tällainen henkilö on skeptikko uskonnollisten väittämien suhteen.

Skeptismi, johdonmukaisena filosofisena ja tieteellisenä lähestymistapana, on aina käsitellyt uskonnollisia kysymyksiä ja todennut, että uskolle Jumalaan ei ole juurikaan tieteellistä tai filosofista perustetta. Antiikin filosofit, kuten Pyrrho, Cratylus, Sextus Empiricus ja Carneades asettivat teologisia väitteitä kyseenalaiseksi. Modernit filosofit, kuten Descartes, Bacon, Locke, Berkeley, Hume ja Kant, ovat hyödyntäneet laajalti klassista skeptismiä kehittäessään tieteellisiä näkemyksiään. Monien mielestä ”kysymys Jumalasta” oli käsittämätön, moderni tiede saattoi edetä vain hylkäämällä okkultiset väitteet tyhjinä, samoin kuin tekivät Galileo ja muut luonnontieteilijät — samoin kuin sellaiset myöhemmät nimet kuin Marx ja Engels, Russell and Dewey, Sartre ja Heidegger, Popper ja Hook, Crick ja Watson, Bunge ja Wilson.

Mielestäni ilmaisu ”skeptikko uskonnollisten väittämien suhteen” on sattuvampi kuin termi ateisti, koska se korostaa asioiden tutkimista. Tutkimuksen käsitteessä on tärkeä, rakentava osatekijä, koska tutkiminen johtaa tieteelliseen viisauteen — inhimilliseen ymmärrykseen paikastamme kosmoksessa ja kasvavaan inhimillisen tiedon varantoon.

Seuraavassa esittelen lyhyesti osan niistä todisteista ja syistä, joiden perusteella monet luonnontieteilijät ja filosofit ovat skeptisiä uskonnollisten väittämien suhteen. Keskityn ensisijaisesti yliluonnolliseen teismiin ja etenkin monoteistisiin uskontoihin, jotka korostavat käskyetiikkaa, sielun kuolemattomuutta ja taivaan ja helvetin eskatologiaa, oppia viimeisistä tapahtumista. Tilarajoituksista johtuen seuraava on vain tiivistelmä siitä, mitä voidaan esittää Jumalan olemassaoloa vastaan.

Lyhyesti sanottuna, skeptinen tarkastelija epäilee väitteitä

1. että Jumala on olemassa;
2. että hän on henkilö;
3. että korkeimmat moraaliset periaatteemme ovat peräisin Jumalalta;
4. että usko Jumalaan johtaa ikuiseen pelastukseen, ja
5. että yksilö ei voi olla hyvä ilman uskoa Jumalaan.

Toistan, että todistamisen taakka on niillä, jotka uskovat Jumalaan. Jos he eivät voi pätevästi perustella uskoa Jumalaan, on minulla täysi oikeus pysyä skeptisenä. Miksi skeptikot epäilevät Jumalan olemassaoloa?

• Ensinnäkin siksi, että skeptisen tarkastelijan mielestä traditionaalinen käsitys Jumalasta ”yliluonnollisena”, ”kaikkivoipana”, ”kaikkialla läsnäolevana” ja ”armollisena” ei ole johdonmukainen, ymmärrettävä tai mielekäs. Sellaisen yliluonnollisen olennon esittäminen, jota ihmisen mieli ei voi käsittää (kuten teologit asian ilmaisevat) ei selitä maailmaa sellaisena, kuin sen koemme. Miten voimme sanoa, että tuollainen määrittelemätön olento on olemassa, jos emme tiedä missä merkityksessä tämän olennon sanotaan olevan olemassa? Kuinka meidän on ymmärrettävä se, että Jumala on olemassa ajan ja avaruuden ulkopuolella ja että tämä ylittää kykymme ymmärtää hänen olemuksensa? Teistit ovat esittäneet tuntemattoman ”X”:n. Mutta jos hänen olemuksensa on käsittämätön, hän on tuskin muuta kuin tyhjä, spekulatiivinen abstraktio. Niinpä uskonnon suhteen skeptinen vastustaa Jumala-kieleltä semanttiselta pohjalta, sanoen, että se on käsittämätöntä ja että siinä ei ole mitään selkeitä merkityksiä.

  Usein esiin tuotu argumentti tämän tuntemattoman olion olemassaolon puolesta on, että hän on ensimmäinen syy, mutta voimme kysyä jokaiselta, joka näin esittää ”Mikä on tämän ensimmäisen syyn syy?” Se, että sanoo, ettei hänellä ole syytä, vain siirtää tietämättömyytemme rajaa askelen taaksepäin. Siirtyminen fyysisen maailmankaikkeuden ulkopuolelle merkitsee, että vastaus saatavissa vain uskonvaraisesti.

  Myöskään väite, että universumi on älykkään suunnittelun (ID) ilmentymä ei selitä tosiasioiden ristiriitaa, sitä kamppailua eloonjäämisestä ja väistämätöntä tragediaa, pahuutta, tuskaa ja kärsimystä, jota tavataan tuntevien olioiden maailmassa. Säännönmukaisuus ja kaaos eivät välttämättä osoita suunnitelmallisutta. Suunnitteluväite muistuttaa Aristoteleen teleologista argumenttia, että luonnossa on tarkoituksia tai lopputuloksia. Mutta me emme löydä luonnosta todisteita tarkoituksesta tai lopputuloksesta. Vaikka löytäisimme universumista jotain, joka näyttäisi olevan suunniteltua, se ei merkitse, että olisi jokin suunnittelija, jonka olemassaololle on riittämättömät todisteet.

  Evoluutiohypoteesi tarjoaa lajien synnylle paljon yksinkertaisemman selityksen. Muutokset lajeissa ajan mittaan on helpompi selittää sattumanvaraisilla mutaatioilla, lisääntymisen eroavaisuuksilla, luonnonvalinnalla ja sopeutumisella kuin suunnitelmalla. Tämän lisäksi jäänneominaisuudet, kuten ihmisen umplilisäke, häntäluu ja miesten rinnat ja nännit eivät juurikaan viittaa asianmukaiseen suunnitteluun; sama pätee muidenkin lajien jäännöselimiin. Niinpä luomisopin on vaikea nähdä saavan tukea empiirisistä havainnoista.

  Älykkään suunnittelun toinen versio on niin sanottu hienosäätöargumentti. Sen kannattajat ovat sitä mieltä, että universumissa on vain yksi erityinen ”fyysisten vakioiden” yhdistelmä, joka kykenee ylläpitämään elämää, etenkin tuntevia orgaanisia järjestelmiä. Tämän he lukevat suunnitelija-Jumalan ansioksi. Mutta tämäkin on riittämätöntä. Ensinnäkin miljoonat lajit ovat kuolleet sukupuuttoon; väitetty ”hienosäätö” ei varmistanut niiden selviämistä. Toiseksi suuret määrät ihmisiä on menehtynyt luonnollisista syistä, kuten sairauksiin ja onnettomuuksiin. Intian valtameren vuoden 2004 tsunami, joka äkillisesti surmasi yli kaksisataa tuhatta miestä, naista ja lasta, aiheutui mannerlaattojen liikkeestä. Tämä tuskin viittaa hienosäätöön — olisihan tämä tragedia voitu välttää, jos väitetty hienosäätäjä olisi vaivautunut korjaamaan planeetan pintakerroksen virheellisyydet. Lähisukuinen muunnelma hienosäätäargumentista on ns. antrooppinen periaate, joka on pelkästään antropomorfismin muoto; se siis siirtää luontoon uskovaisten parhaat toiveet ja toivomukset, jotka sitten välitetään universumin kannettaviksi. Mutta jos teemme tämän, eikö meidän pitäisi lukea myös luonnossa tavattavat erehdykset ja virheet suunnittelijan tiliin?

  Klassinen pahan ongelma on tietenkin läheistä sukua tälle. Jos kaikkivoipa, kaikkialla läsnäoleva ja armollinen Jumala on vastuussa tuntemastamme maailmasta, kuinka selitämme pahan? Eihän ihmisiä voida panna vastuuseen esimerkiksi suurtulvista tai rutosta; voimme selittää tällaiset katastrofit vain päättelemällä, että Jumala on pahantahtoinen, koska hän tiesi ja silti salli hirmuiset tuhotapahtumat — tai olettamalla että Jumala ei kykene estämään pahaa. Tämä myös antaisi aiheen olettaa ei-älykästä, vajavaista tai viallista suunnittelijaa.

  Historiallisten uskontojen mukaan Jumala on ilmestynyt historiassa ja ilmaissut läsnäolonsa valituille ihmisille. Riippumattomat, objektiiviset havainnoijat eivät ole vahvistaneet näitä ilmestyksiä. Ne ovat sen sijaan tapahtunett etuoikeutetuille profeetoille tai mystikoille, joiden väitteitä ei ole riittävästi todennettu: olosuhteista johdettavat todisteet ovat riittämättömät vahvistamaan niiden tosiasiallisuutta.

  Selittämättömien tapahtumien lukeminen Jumalan suorittamiksi ihmeiksi, kuten niin sanotut pyhät kirjoitukset julistavat, on usein korvike niiden todellisten syiden tieteelliselle selvittämiselle. Tieteellinen tutkimus pystyy yleensä selittämään väitetyt ”ihmeet” luonnollisillla syillä.

  Raamattu, Koraani ja muut klassiset dokumentit ovat täynnä ristiriitoja ja asiavirheitä. Muinaisten sivilisaatioiden ihmiset kirjoittivat ne, ilmaisten aikansa tieteellisiä ja moraalisia pohdintoja. Ne eivät välitä Jumalan ikuista sanaa, vaan muinaisten heimojen toiveita, perustuen suullisiin legendoihin ja omaksuttuihin oppeihin; niinpä ne tuskin ovat merkityksellisiä kaikille kulttuureille ja kaikkina aikoina. Vanha ja Uusi Testamentti eivät ole tarkkoja historiallisten tapausten kuvauksia. Vanha Testamentti on hyvin kyseenalainen mitä tulee sen kuvaamiin tapahtumiin ja henkilöihin; Mooseksesta, Abrahamista, Joosefista jne. ei ole varmantavaa historiallista todistusaineistoa. Mitä Uuteen Testamenttiin tulee, tutkimus on osoittanut, että yksikään sen kirjoittajista ei tuntenut Jeesusta suoraan. Evankeliumeja eivät kirjoittaneet silminnäkijät, vaan ne ovat suullisen tradition ja kuulopuheiden tulosta. Neitseellisestä syntymästä, Jeesuksen parannustöistä ja ylösnousemuksesta on vain epämääräistä ja ristiriitaista todistusaineistoa. Samalla tavalla, vastoin muslimien väitteitä, että heidän uskontonsa pyhät kirjoitukset välittyivät käytännöllisesti katsoen suoraan Allahilta, Koraanista on tosiasiassa ollut useita versioita; se ei ole sen vähempää suullisen tradition tuote kuin Raamattukaan. Yhtäläisesti Hadithin, jonka väitetään saadun Muhammedin seuralaisilta, alkuperää ei ole riippumattomasti vahvistettu luotettavalla historiallisella tutkimuksella.

  Jotkut kertovat uskovansa Jumalaan, koska he sanovat, että Jumala on tullut heidän henkilökohtaiseen elämäänsä ja täyttänyt heidät uudella merkityksellä. Tämä on psykologinen tai fenomenologinen kuvaus henkilön sisäisestä kokemuksesta. Se tuskin on riittävä todiste siitä, että olisi olemassa ihmisen sisäisistä yksinpuheluista riippumaton jumalallinen olento. Vetoaminen mystisiin kokemuksiin tai yksityisiin, subjektiiivisiin tuntemuksiin ei riittäne todistusvoimaiseksi tueksi sille, että jokin ulkopuolinen olento tai voima aiheutti tällaisen muuntuneen tietoisuuden tilan; skeptisillä tarkastelijoilla on perustellut syyt epäillä kunnes tällaiset väitteet sisäisistä kokemuksista voidaan jotenkin riippumattomasti vahvistaa. Kokemukset Jumalasta tai jumalista, tai enkeleistä tai demoneista, jotka puhuvat henkilölle, saattavat koskettaa tai lumota tällaista kokevat, mutta kysymys kuuluu, onko näillä sisäisillä subjektiivisilla mielentiloilla ulkoista luotettavuutta. Tämä pätee erityisesti niihin yksilöihin, jotka kertovat jonkinlaisesta erityisestä ilmestyksestä ylhäältä, kuten käskyjen kuuleminen.

• Toiseksi, onko Jumala henkilö? Onko hänellä ihmismuoto? Onko hän kommunikoinut havaittavasti, esimerkiksi Pyhän hengen muodossa, Moosekselle, Abrahamille, Jeesukselle, Muhammedille tai muille profeetoille?

  Nämä väitteet ovat todistettavissa vääriksi luotettavien silminnäkijöiden avulla. Ne on julkaistu eri yhteiskuntiin vaikuttaneiden ja uskonnollisten auktoriteettien ja poliittisten voimien kannattamien uskonperinteiden propagandistien toimesta. Niitä tukevat tavat ja perinteet, joiden perustelut ovat hautautuneet vuosituhantisen järjestelmän paineen alle. Ne yksinkertaisesti oletetaan tosiksi ilman kysymyksiä.

  Muinaiset kirjoitukset jotka väittävät jumalan olevan olemassa ovat kirjallisuuden ja filosofian aikaa edeltäviä ja joka tapauksessa niitä ei ole todistettu tieteellisen menetelmän avulla. Useat niistä ovat värikkäitä, senaikaista moraalia kuvaavia runoelmia, mutta niitä ei ole varmistettu arkeologisten todisteiten tai huolellisen historiantutkimuksen avulla. Kaiken lisäksi, niiden väitteet totuudenmukaisuudesta ja laillisuudesta ovat ristiriidassa toisiaan vastaan.

  Muinaista uskoa, jonka mukaan jumala on henkilö, ei ole kyetty todistamaan historiaa tutkimalla. Sellaiset käsitykset jumalasta ovat antropomorfisia ja anthroposentrisiä, tukeutuen ihmisten oletuksiin ja tunteisiin. "Jos leijonilla olisi jumalia ne olisivat leijonan kaltaisia", sanoi Xenofon. Ihmisten jumalat ovat peilikuvia ihmisten toiveista ja odotuksista, mielikuvituksellisia, värikkäitä satuja.

• Kolmanneksi, väite, että korkeimmat moraaliarvomme olisivat peräisin jumalalta on hyvin epäilyksenalainen. Niin sanotut pyhät moraaliarvot heijastavat syntymäaikojensa yhteiskuntahistoriallista kulttuuria. Esimerkiksi, Vanha testamentti käskee että avionrikkojat, jumalanpilkkaajat, uppiniskaiset pojat, aviottomat lapset, noidat ja homoseksuaalit tulee kivittää kuoliaaksi. Se uhkaa yleisellä syyllisyydentunteella: Jehovan rangaistus ulottuu epäuskoisten lasten lapsiin saakka. Se puolustaa patriarkaalisuutta ja miesten valtaa naisten yli. Se suosii jumalan nimessä tapahtuvaa orjuutta ja kansanmurhaa.

  Uusi testamentti luovuttaa "Keisarille se mikä keisarin on", se vaatii naisia tottelemaan aviomiehiään; se hyväksyy uskolla parantamisen, eksorsismin eli henkien manaamisen, ja ihmeet: se ylistää tottelevaisuutta itsenäisyyden yli, pelkoa ja nöyristelyä rohkeuden yli, ja sitoutumista uskontoon yli oman vapaan tahdon.

  Koraani ei hyväksy erimielisyyttä. Siitä on johdettu ristiriitaisia moraalikäskyjä. Teistit vastustavat usein toisiaan moraaliasioissa. Uskovat ovat sekä kannattaneet että vastustaneet sotaa, olleet orjuuden puolesta ja asettuneet sitä vastaan, kuolemantuomion puolesta ja vastaan, jotkut suosivat kostoa, toiset armoa ja anteeksi antamista; kuninkaan jumalallista valtaa, orjuutta ja patriarkaalisuutta vastaan ja sen puolesta; naisten vapauden puolesta ja vastaan, raskaudenehkäisyn täyskiellon puolesta ja sitä vastaan; armokuolemaa, aborttia; seksuaalisen ja sukupuolten tasa-arvon puolesta ja vastaan; tieteellisen tutkimuksen vapauden puolesta ja vastaan; libertarististen vapaan yhteiskunnan ajatusten puolesta ja vastaan.

  Tosi uskovaiset ovat menneisyydessä löytäneet usein hyvin vähän tilaa ihmisten henkilökohtaiselle päätösvallalle, yksilönvapauksille tai itseriittoisuudelle. He ovat korostaneet alistumista Jumalan sanalle vapaan tahdon sijasta, uskoa järjen paikalla, herkkäuskoisuutta epäilyn yläpuolella. Liian usein, heillä on kovin vähän luottamusta ihmisten kyvylle ratkaista ongelmia ja luoda parempi tulevaisuus käyttäen omia voimavarojaan. Kohdatessaan onnettomuuden he anovat apua rukoilemalla jumalaa sen sijaan että keräisivät rohkeutta kohdata ongelma ja rakentaa parempi tulevaisuus. Epäilijä päättelee: "mikään jumalolento ei pelasta meitä; jos pelastumme se on meidän omaa ansiotamme".

  Perinteiset uskonnot ovat synnyttäneet liian monta ahdasmielisyyden sotaa, ei pelkästään muista uskontoja ja ideologioita vastaan jotka ovat ristiriidassa "taivaallisten paljastusten" suhteen mutta myös lahkoja vastaan jotka ovat pelkkiä muunnelmia samasta uskonnosta (esim. katolisuus vastaan protestantismi, shiialaisuus vastaan sunnalaisuus). Uskonnot väittävät puhuvansa jumalan nimissä, mutta silti verenvuodatusta, tyranniaa ja lukemattomia kauhuja on usein oikeutettu uskomusjärjestelmällä. Tosiuskovat ovat liian usein vastustaneet inhimillistä kehitystä: orjuuden kieltoa, naisten vapautta, tasa-arvoisten oikeuksien laajentamista transsukupuolisiin ihmisiin ja homoseksuaaleihin, demokratian ja ihmisoikeuksien levittämstä.

  Ymmärrän, että liberaalit uskonnon puolustajat eivät yleensä hyväksy uskontojen taantumuksellisia sääntöjä. He ovat onneksi saaneet vaikutteita nykyaikaisista demokraattisista ja humanistisista arvoista, jotka miedontavat fundamentalismin sisäänrakennettua ahdasmielisyyttä. Siitä huolimatta, jopa monet vapaamieliset uskovaiset hyväksyvät kristinuskon, islamin ja juutalaisuuden, kolmen tärkeimmän abrahamilaisen uskonnon, tärkeimmän uskonkappaleen: lupauksen ikuisesta pelastuksesta.

• Neljänneksi, meidän täytyy kysyä: saavatko ne jotka uskovat Jumalaan todella sielulleen kuolemattomuuden ja ikuisen pelastuksen kuten luvataan?

  Epäiljän ensimmäinen vastalause tätä väitettä vastaan on että pelastuksen muodot ovat hyvin erilaisia. Heprealaisten Raamattu lupaa pelastusta valitulle kansalle; Uusi testamentti lupaa ylösnousemuksen niille jotka uskovat Jeesukseen Kristukseen, Koraani lupaa taivaan niille jotka hyväksyvät Muhammedin ilmoittaman Allahin tahdon.

  Yleistyksenä, nämä lupaukset eivät koske kaikkia ihmisiä vaan "toimivat" vain sellaisten ihmisten kohdalla jotka alistuvat tiettyyn uskomusjärjestelmään sellaisena kuin sitä julistavat papit, pastorit, rabbit tai mullahit. Paavin vallasta on taisteltu verisesti protestanttien, roomalaiskatolisten ja ortodoksikristittyjen välillä, samoin Muhammedin ja Koraanin painotuksista, sekä Vanhan testamentin totuudellisuudesta.

  Toinen vastalause on, että väitteille joiden mukaan "sielu" voisi olla olemassa ilman ruumista, että se voisi selviytyä ruumiin kuolemasta "ruumiittomana" olentona, ei ole riittävästi tieteellisiä todisteita. Vielä vähemmän on todisteita väitteelle, että se kykenisi säilymään ikuisesti. Tiede kertoo että "mieli" ja "tietoisuus" ovat aivojen ja hermoston toimintoja ja ruumiin kuollessa "itse" tai "henkilö" katoaa. Siispä, väitettä että ihmisen sielu voisi säilyä ikuisesti ei voida tukea millään todisteilla, vain hartaalla uskolla.

  Uskovaiset eivät ole koskaan kyenneet osoittamaan ruumiittoman sielun olemassaoloa kenessäkään joka on kuollut ennen meitä. Kaikki yritykset viestiä sellaisten ruumiittomien olentojen kanssa ovat olleet hedelmättömiä. Väitettyjä kummitushavaintoja ei ole vahvistettu luotettavilla siminnäkijähavainnoilla.

  Kuoleman läheisiä kokemuksia kohtaan koettu kiinnostus kertoo vain sellaisten ihmisten omassa tietoisuudessaan kokemista eli fenomenologisista kokemuksista, jotka kokivat osan kuolemistapahtumasta mutta lopulta eivät kuolleet. Emme tietenkään koskaan kuule sellaisen ihmisen mielipidettä joka olisi todella kuollut lääketieteen tarkoittamalla tavalla, mennyt "rajan taakse" ja palannut. Joka tapauksessa nämä tunteelliset kokemukset voidaan selittää luonnollisin, psykologisin ja ruumiillisin syin.

• Viidenneksi, teistit väittävät että ihminen ei voi olla hyvä ellei usko Jumalaan.

  Jumalan olemassaoloa ja jumalallista suunnitelmaa kohtaan koettu epäily ei ole merkki pessimismistä, nihilismistä, arvojärjestelmän romahtamisesta tai merkki siitä että "kaikki käy". On kerta toisensa jälkeen osoitettu, lukemattomien ihmisten kohdalla, että on mahdollista olla moraalin kautta kiinnostunut kanssaihmisten tarpeista, olla hyvä kansalainen, ja elää ylevää ja erinomaista elämää - kaikki ilman uskontoa. Siksi kaikki voivat olla oikeudenmukaisia ja ihmisystävällisiä, myötätuntoisia ja hyväntahtoisia, ilman uskoa jumalolentoon. Ihminen kykenee kehittämään hyvät moraaliset arvot ja osoittaa hyvää tahtoa kanssaihmisiä kohtaan ilman sitoutumista Jumalaan. On mahdollista olla empaattinen muita ihmisiä kohtaan ja samaan aikaan pitää huolta omasta hyvinvoinnista. Sekulaareja eettisiä periaatteita ja arvoja voidaan siis tukea todisteiden ja päättelyn avulla, tukemalla moraalista kasvua ja kehitystä, löytämällä yhteinen maaperä jolla kaikki ihmiset seisovat. Periaatteemme ja arvomme voidaan puhdistaa epäilyksistä siten, että tutkimme valintojemme seurauksia ja muunnamme niitä kokemusten valossa. Epäilijät jotka ovat myös humanisteja keskittyvät elämään hyvin tässä ja nyt. He yllyttävät meitä elämään luovasti, etsimään elämän täyteen onnellisuutta, jopa estottomaan iloitsemiseen. He kehottavat meitä kohtaamaan elämän traagiset hetket tyynesti, keräämään rohkeutta ja muuttumatonta kärsivällisyyttä elää merkityksellistä elämää vastoinkäymisistä huolimatta, ilman tarvetta ulkopuoliseen tukeen.

  Vaikka eettiset arvot ja periaatteet ovatkin sidoksissa inhimillisiin kiinnostuksen aiheisiin ja tarpeisiin, tämä ei tarkoita että ne olisivat välttämättä alisteisia niille. Sen sijaan, ne ovat avoimia järkevälle, kriittiselle arvioinnille ja muuntelulle päättelyn valossa. On syntynyt uusi maailmankuva joka yhdistää skeptismin ja sekulaarin humanismin, maailmankuvan joka perustuu järkeen ja tieteelliseen viisauteen eli eupraxsofian, ja naturalistien luonnonkäsityksen. Siksi uskonnon epäilijä, joka on myös humanisti etiikan suhteen, voi olla luottavainen ja positiivinen mahdollisuudesta saavuttaa hyvä elämä. Sellainen ihminen kykenee ei vain elämään täydesti mutta myös olemaan moraalin suhteen tiedostava muiden ihmisten tarpeista.

Yhteenvetona, skeptikkotutkija ei kykene löytämään riittävästi todisteita - siis riittämättömästi syytä uskoa - että Jumala olisi olemassa, että Jumala olisi henkilö, tai että kaikki eettiset arvot olisi johdettava Jumalasta, että taivaallinen usko antaisi sielun saavuttaa ikuisen pelastuksen, tai että olisi mahdotonta toimia eettisesti ilman uskoa Jumalaan.

Päinvastoin, skeptismi, joka perustuu tieteelliseen tutkimukseen jättää tilaa naturalistiselle käsitykselle maailmankaikkeudesta. Se voi myös ehdottaa vaihtoehtoisia sekulaareja ja humanistisia moraalisen käyttäytymisen muotoja. Siksi, voimme yksinkertaisesti todeta, kysyttäessä uskommeko Jumalaan, "Ei, en usko: olen skeptikko", ja voimme lisätä: "Uskon hyvän tekemiseen!".

Käännös: Petri Sakkinen & Joni Pelkonen