RATIONALIST INTERNATIONAL

http://www.rationalistinternational.net

Burkhakielto, Ranska ja Sarkozy

Kieltääkö vai eikö kieltää?

Sanal Edamaruku

Afgaanileski Kabulissa marraskuussa 2001, YK:n maailman ruokaohjelma (AP Photo/Laura Rauch)
Afgaanileski Kabulissa marraskuussa 2001,
YK:n maailman ruokaohjelma (AP Photo/Laura Rauch)

Ranskan hallitus haluaa kieltää burkhan, islamilaisen kokovartaloviitan joka peittää naisen päästä kantapäähän ja sallii ulosnäkemisen vain silmien edessä olevan verkon läpi. "Meidän maassamme emme voi hyväksyä naisten olevan vankeja ristikon takana, eristettynä kaikesta sosiaalisesta elämästä, vailla mitään identiteettiä", presidentti Nicolas Sarkozy sanoi parlamentin molempien kamarien yhteiskokouksen puheessaan, joka sai pitkät suosionosoitukset. "Burkha ei ole uskonnollinen merkki, se on alistuvuuden ja alistamisen merkki - haluan sanoa tämän vakavasti", hän sanoi. "Se ei ole tervetullut Ranskan tasavallan alueelle."

Sekularismi ei ole vain Ranskan perustuslain pilari; se on modernin sivistyksen olennainen osa, ja sitä tulee puolustaa kaikkia uskonnollisia hyökkäyksiä vastaan, joilla yritetään kumota historian saavutuksia. Sekulaaria identiteettiä puolustaessaan Ranska on aina ollut rohkaiseva malli vapauden ja edistyksen puolella. Mutta voiko demokraattinen valtio yksinkertaisesti kieltää tietyn vaatteen koska se on alistumisen merkki, uskonnollisesti tai muuten? Entä ne naisetotka itsepintaisesti väittävät, että on heidän harkittu valintansa kätkeä vartalonsa ja kasvonsa tämän uhkaavan kaavun alle? Eikö heillä tule olla oikeus tehdä niin? Millä perusteella se voitaisiin kieltää?

Tämä asia on erilainen kuin vuonna 2004, kun Ranska kielsi niqabin jauut uskonnolliset symbolit valtion kouluissa. Koulujen mieltäminen suojelualueeksi, missä kaikki lapset ovat tasa-arvoisia ja mihin poliittisen, uskonnollisen tai suvun vallan koura ei ylety, on yksi parhaista vapaan yhteiskunnan takeista. Ja maallinen "univormu", vailla mitään uskonnollisia voimasymboleita, voi osaltaan luoda ilmapiiriä joka rohkaisee nuoria mieliä muodostamaan omat vakaumuksensa ja löytämään oman tiensä elämässä.

Mutta burkhanaiset ovat vastuullisia aikuisia, Ranskan kansalaisia tai vieraita, jotka nauttivat yksilönvapautta ja itsemääräämisoikeutta. Näihin kuuluu oikeus luopua vapaudestaan. Ja jos he valitsevat puvun joka näyttää liikkuvalta vankiselliltä, olkoon niin.

On täysin mahdollista, että he puolustavat burkhaa vain perheen ja yhteisön painostuksen pelossa myöntämättä tätä, ja että he salaa huokaisisivat helpotuksesta jos Ranskan valtiovalta kumoaisi islamilaisen perhevallan ja vapauttaisi heidät. Mutta asiat eivät välttämättä ole näin yksinkertaisia. Motiiveja voi olla muitakin, motiiveja joita monet meistä eivät ehkä ymmärrä tai hyväksy.

Burkhan pitäminen ei ole muotikannanotto. Se on alistumista pukeutumiskoodiin. Sen rikkominen voi aiheuttaa epämukavuutta, jopa paniikinomaista pelkoa. Tämä on ehkä epärealistista Ranskassa, missä mikään talibanien moraalipoliisi ei voi ahdistella heitä, mutta sosiokulttuurisen tabun rikkomisen pelko voi olla niin syvään juurtunut, että se säilyy kulttuurisen kontekstin vaihtumisesta huolimatta. Useimmissa yhteiskunnissa julkinen alastomuus on kaikkein vahvin tabu. Alastomana marssittaminen on siksi yksi kovimmista kidutusmenetelmistä. Monet eivät pysty voittamaan estojaan ja menemään suomalaiseen saunaan, vaikka alastomuus on silloin sallittua eikä aiheuta mitään vaaraa. Joillekin naisille, jotka eivät ole koko aikuiselämänsä aikana paljastaneet kasvojaan julkisesti, voi olla yhtä vaikeaa laskea huntunsa. Tällaisissa tapauksissa ystävällinen rohkaiseminen voi auttaa paljon enemmän kuin riisumismääräys. Jos Sarkozyn aikomus on auttaa näitä naisia vapauttamaan itsensä - olettaen että he ylipäätään haluavat tulla autetuiksi - käytettävissä olisi paljon parempiakin keinoja kuin kielto. Hienovarainen neuvonta voisi auttaa, auttava puhelin, rahallinen tuki, turvakodit, koulutus ja auttaminen työpaikan saannissa. Tällainen apu pitäisi olla kaikkien saatavilla, niin miesten kuin naisten, jotka tarvitsevat auttavaa kättä päästäkseen omista vankiloistaan.

Mutta asiassa on toinenkin puoli. Kasvottomat muumiot saavat monet kanssaihmiset huolestuneiksi millaisia surullisia, julmia ja ehkä vaarallisia salaisuuksia uhkaava kaapu kätkeekään. Se on pelottava kohtaaminen, ei pelkästään häilyvän terrorismiuhan takia. Toisia loukkaa joutua todistamaan ihmisen alentamista kasvottomaksi mytyksi mustaa kangasta. On kuin kohtaisi ihmisen orjankahleissa tai koiranhihnassa: syvästi häiritsevää, loukkaus kohteliaisuutta, julkista säädyllisyyttä ja moraalia kohtaan. Ilman uskonnollisen instituution tai perinteen tukea, kahleidensa puolesta taistelevat uhrit olisivat vaarassa leimautua mielisairaiksi.

Kumma kyllä, tutumpi näky kristillisistä nunnista kaavuissaan, muinainen teloitusväline kaulassaan, ei häiritse ihmisiä niinkään. Jos Sarkozy kykenisi katsomaan asiaa puolueettomasti, niiden pitäisi olla seuraavana kiellettävien listalla. Vapaan valinnan osalta useimmat nunnat eivät ole sen paremmassa asemassa kuin burkhasisarensa. Heolivat onnettomia alaikäisiä tyttöjä kun heidät työnnettiin huivin alle ilman paluulippua. Valitettavasti Sarkozyn puolueettomuus ei ole vailla epäilystä. "Kuulun katoliseen kulttuuriin, katoliseen perinteeseen, katoliseen uskoon..." hän julistaa kirjassaan Tasavalta, uskonnot ja toivo. Katolisena hän kenties rukoilee Neitsyt Mariaa, joka kaikissa perinteisissä kuvauksissa esitetään huivin peittämänä. Ja jos hän päättäisi vierailla paavin luona yhdessä Carla Brunin kanssa, hänen olisi noudatettava Vatikaanin protokollaa joka vaatii vierailevien ensimmäisten naisten pukeutuvan mustaan ja huntuun. Prinssi Charlesin Camilla-vaimo hiljattain joutui tekemään näin. Radikaali "sekulaari" aktivismi, joka katsoo sormien läpi yhtä uskontoa, ei ole kovin vakuuttavaa ja voi tietyissä olosuhteissa jopa rohkaista etnosentrisyyttä - vaarallinen viesti.

Poliittisesti katsoen burkhat ovat kuin julisteita jotka symboloivat islamistisen fundamentalismin voittoa: hyvin hyökkäävä ja provokatiivinen signaali mille tahansa sekulaarille yhteiskunnalle. Jos ne yrittää ottaa väkisin alas, ne lisääntyvät ja syntyy marttyyrejä. Kiina ei menestynyt kovin hyvin Falun Gongin tukahduttamisessa, koska maassa, jossa on paljon tyytymättömiä kansalaisia, jopa tämä epämääräinen liike saattoi nousta vastarinnan symboliksi ja katalysoida vakavaa levottomuutta. Mustafa Kemal Ataturk, modernin sekulaarin ja demokraattisen Turkin isä, kampanjoi pontevasti burkhaa vastaan, mutta ei kieltänyt sitä toteuttaessaan laajat poliittiset, sosiaaliset ja kulttuuriset uudistuksensa valistuksen hengessä. Hän erotti valtion uskonnoista ja teki naiset ja miehet tasa-arvoisiksi nuoressa tasavallassa, mikä loi suurta innostusta, ylpeyttä ja toivoa. Vastaavasti Ranska aikoinaan rajoitti kaikkivaltaisen roomalaiskatolisen kirkon dominoivaa vaikutusta ja perusti sekulaarin yhteiskunnan. Nyt se yrittää puolustaa sekulaaria identiteettiään uutta uskonnollista aaltoa, maailmanlaajuisesti nousevaa islamilaista fundamentalismia vastaan.

Mutta onko burkhan kielto tosiaan paras puolustus? Islamilaiset fundamentalistit burkhineen ovat pienenpieni vähemmistö Ranskan arviolta viidestä miljoonasta muslimimaista tulleesta siirtolaisesta. Jos Ranskan hallitus päättää käyttää kovia otteita, yksilönvapauteen ja itsemääräämisoikeuteen sitoutuneelle demokraattiselle yhteiskunnalle koituva vahinko voi ylittää hyödyn. Julkisen katseen säästäminen muutaman myöntyväisen uhrin uskonnollisen tukahduttamisen häiritsevältä näyltä ei ratkaise ongelmaa: se työntää sen näkymättömiin ja pois hallinnasta. Julkinen koulutus ja tuen tarjoaminen niille, jotka haluavat ulos, olisi joka suhteessa parempi ratkaisu.

Käännös: Timo O. Karjalainen